Hehei, täällähän minä, edelleen hengissä, pahoittelen etten ole ilmoitellut elintoimintojeni olemassaolosta pariin kuukauteen. Kyllä tämä tauti sen verran paljon naista syö, että lähes kaikki asiat, jotka eivät kuulu arkisiin rutiineihin, ovat karsiutuneet minimiin. 

hmm.. Missäs mennään? Nyt voi sanoa jo ihan reippaasti että voiton puolella! Takana on 9 tiputusta, eli 4,5 ABVD-kuuria, edessä vielä joko 3 tai 7 tiputuskertaa. Voi melkein jo alkaa laskea päiviä, tammikuun 12. tai maaliskuun 9. päivän jälkeen tämä rupeama on historiaa! Vielä ei kuitenkaan ole matka kauppaan ostamaan ilmapalloja ja serpentiiniä, vielä on jäljellä ainakin 9 pahoinvoinninestolääkettä, lukemattomia verikokeita ja muita pistämisiä ja vähintään yhteensä 3 viikkoa zombie-eloa. 

Pari viikkoa sitten, eli kahdeksannen tiputuksen jälkeen oli TT-kuvaus, oikeaan suuntaan ollaan edelleen menossa. Viimeksi sairaalassa käydessäni kysyin lääkäriltä, olisiko minulla itselläni mahdollisuutta nähdä itse konkreettisesti kuvista, miten edetään, mutta siihen lääkäri totesi, ettei itsekään osaa tulkita tietokonetomografiakuvia, eikä näin ollen osaa niitä minullekaan esitellä. Kuvat tulkitsee asiaan perehtynyt röntgenlääkäri, joka sitten antaa lausuntonsa minua hoitavalle lääkärille. Harmittavaa. Ihan varmasti saisi lisää puhtia tähän lumessa rämpimiseen, kun näkisi itse että ne pahoinvoinnit ja kolotukset ovat oikeasti oire jostain paremmasta, kuten syöpäsolukon kutistumisesta.

Hassua ajatella, että kun hoidot alkoivat, oli elokuu ja ulkona helteet ja valitin kuinka inhottavaa on syödä vadelmia suoraan pensaasta kun suu on kipeä ja kuin haulikon jäljiltä. Nyt ulkona on alkamassa paukkupakkaset ja jouluun on puolitoista viikkoa. Olen kuluttanut elämästäni kohta kokonaisen puoli vuotta tämän asian hoitamiseen! Se on nuoren, joka ei oikeasti ole vakiintunut vielä minkäänlaiseen elämäntilanteeseen, elämässä todella pitkä aika. Syksyllä saattoi mielessä jopa käydä ajatus, että ehkäpä tämä on elämässäni välivaihe, jonka jälkeen on valmis ponnistamaan entistä korkeammalle ja lopultakin sängyssä maatessani päässäni syttyisi hehkulamppu ja tajuaisin mihin haluan pyrkiä elämässäni tämän jälkeen. Sitä lamppua odottelen edelleen. Lähinnä toivon, että viimeisimmässä työpaikassani oltaisiin suopeita ottamaan allekirjoittanut nöyränä takaisin.

Hiukset on lähteneet päälaelta nyt sen verran, että ne vaatisi sen viimeisen niitin: kokonaan poisajelemisen. Ei toivoakaan, että kehtaisin lähteä viemään roskia ulos ilman päähinettä. Peruukki tosin saanut edelleen pysyä laatikossaan. Ajatus tuntuu liian makaaberilta laittaa se päähän ja kävellä sen näköisenä ihmisten eteen jotka tuntevat minut punatukkaisena. Kaikki tietävät minun silloin käyttävän peruukkia. Se vaan ei olisi luonnollista.

Tällä hetkellä olen Vantaalla. Kävin moikkaamassa torstaina ystävääni Tampereella, josta jatkoin matkaani tänne. Ensi tiistaina on vuorossa 10. tiputuskerta, jonka jälkeen matkustan todennäköisesti junalla Ylihärmään joulunviettoon. 

Olen nyt sunnuntain iloksi kuunnellut edesmenneen itävaltalaisen kapellimestari Herbert Von Karajanin tuotantoa ja mielenkiinnolla kuunnellut samoja kappaleita orkesterin esittämänä, joita itse jankkasin teini-ikäisenä poikkihuilulla satoja kertoja ennen soittotuntia (hih, äitillä voi olla tähän sanomista =). Saatoin olla myös aika laiska soittoläksyjeni kanssa). Soitin sitä aikoinani n. 10 vuotta musiikkiopistossa. Harmikseni se harrastus on jäänyt sittemmin unholaan, mutta nyt voisin naapurieni "iloksi" käydä kaivamassa huilun laatikosta ja koittaa saanko siitä vielä ääntä =).