Kaivoin pillin lopulta tänään laatikosta ja kyllähän siitä ääni lähti. Nuotitkin hetken miettimisen jälkeen alkoivat avautua hiljalleen. En vain kovin pitkään viitsinyt harjoitella, koska alakerran asunnossa asuu sekopää, jolle kaikenlaiset hänen asuntoonsa kantautuvat äänet ovat myrkkyä ja hän tekee sen hyvin selkeästi selväksi meille naapureilla kantavalla äänellään. Että terveisiä vaan sinne alakertaan! Äänenvoimakkuuttaan voi myös hieman miettiä seitsemältä aamulla. Tai yhdeltätoista illalla. Ehkäpä pakkaan huilun Ylihärmään joukkoon.

Tänään aamulla kävin terveysasemalla verikokeessa, kuten rutiiniksi on jo muodostunut. Myöhemmin päivällä lääkäri soitti ja kertoi verikoetulokset, jotka olivat olosuhteisiin nähden ok:t ja iloisesti jälleen toivotti huomenna tervetulleeksi hoivaan sisar hento valkoisten. Luin hetki sitten omia kirjoituksiani elokuulta ja täytyi päästää ääneen hörähdys; Todellakin innoissani odotin pääseväni ensimmäisellä kerralla sytostaattihoitoihin! Mitä on mielessä silloin liikkunut? En toki voinut tietää mitä tuleman pitää. Nyttemmin se innostus on muuttunut puuduttavaksi vastentahtoisuudeksi. Palautuminen hoidosta on lyhentynyt ehkä parilla päivällä, mutta edelleen kevyesti viikon verran saa valvoa ja hikoilla yöt ja uikuttaa ja nappailla panacodeja päivät. Myös Neupogenin, eli valkosolujen kasvutekijän pistäminen on käynyt ajankohtaiseksi pari kuukautta sitten, kerran tai pari hoitojen välillä. Ensimmäisellä kerralla mamoilin ja ajoin Ylihärmän terveyskeskukseen pistettäväksi, sen jälkeen olen hoitanut homman itse ilman sen kummempia vinkumisia. Vatsamakkarasta reippaasti kiinni ja piikki käteen -> läskiin. Olen myös havainnut ettei vatsan alueella edes ole kovin tarkkoja hermonpäitä, ei se pistäminen tunnu missään. Tämän lääkkeen kohdalla valtion avustus käy konkreettisesti ilmi tavalliselle maan matoselle, valmiste maksaisi ilman oikeanlaista kela-korttia 530€, kuitenkin pulitan paketista vaivaisen 3€. Kiitos tästä kai kuuluu luonnollisesti veronmaksajalle.

Olen tässä tuumaillut… Ehkä se terapia tämän hoitokauden päätteeksi ennen työelämään siirtymistä ei olisikaan niin pahitteeksi. Täytyisi vain löytää sopiva terapeutti. Olen huomannut omassa itseluottamuksessani huomattavia muutoksia ja tällä hetkellä töihin paluu lähinnä hirvittää. Olen myös vakuuttunut, että syöpähoitojen läpikäyminen ihan yksin ilman yhtä ja tiettyä tukihenkilöä on lähes ylitsepääsemätöntä niin, että maaliviivalla sekä kroppa että pää ovat 100% mukana. Mielessäni käytän tästä esimerkkinä naispotilasta, jolla on puoliso, jolle avautua ja purkaa kaiken paskan päästään aina kun siltä tuntuu. Itselläni ei puolisoa ole, kuten jo aikaisemminkin on käynyt ilmi ja samat asiat myllertää päässä kuin kenellä tahansa syöpäpotilaalla. Aistin tässä dilemman. Välit kotona toki ovat lämpimät, mutta vanhemmillani ja sisaruksillani on omatkin päivittäiset murheensa ja rutiininsa, joten en viitsi päivittäin valittaa samoista asioista.

Taksi aamuksi – check, eväät sairaalaan – check, Emend (kallis pahoinvoinninestolääke) haettu apteekista – check, pizza odottamassa jääkaapissa – check. Mikään ei maistu paremmalle heti sytostaattien jälkeen kuin rasvainen ja suolainen krapularuoka =). Onneksi pahoinvoinninestolääkkeet mahdollistavat yleensä syömisen hoitopäivänä. Ja onneksi joululahjat on hommattu kaikille! Voisi muuten mennä turhan tiukoille, hyvä jos ehdin palautua takaisin ihmiseksi ennen joulua.

Ja se on menoa taas…