Saavuin Vantaalle viime sunnuntaina, 27. päivä, kuten oli suunnitelmissakin. Tässä on taas ihan mukavasti päässyt yksinelämisen makuun. Kohta voikin siis taas viettää rattoisat tulevat viikot maaseudun rauhassa, ja mikä parasta, sain Ylihärmään uuden sängyn sohva-joustinpatjacombon tilalle <3! En ole päässyt vielä koenukkumaan, muuten kuin huonekalukaupassa. Ensimmäiset päivät uuskaupunkilaisena kului tehokkaasti ulkona kaupungilla liikkuessa, maanantaina jopa sen verran paljon, että loppuviikon olen lyllertänyt eteenpäin kuin ankka/mummo. Varsinkin alaspäin suuntaavat portaat ovat olleet tosi haastavia. Jännä, syytän lihasten palautumiskyvyttömyydestä sytostaatteja, ketäs muutakaan. Syyhän ei voi olla siinä, etten ole kahteen ja puoleen kuukauteen liikkunut jalkaisin 200 metriä pidempiä matkoja, ei mitenkään. Maanantai-illan kulutin ystävän kanssa Casa Largossa tapaksia ja viiniä nautiskellen. Ei tuntunut yhtään syöpäläisen elämältä, pitkästä aikaa :).

Keskiviikkona olin PET-kuvauksessa Meikussa. Aamulla ensin verikokeeseen, jonka jälkeen 50 minuutin aamutorkut käytävän varrella pedissä samalla kun radioaktiivinen sokerijohdannainen etsii paikkoja kehossa ja sen jälkeen sukellus kahteen donitsiin. Kuvausaika oli 20 minuuttia, jonka aikana täytyi pysyä täysin paikoillaan liikkumatta. Ehdin sinä aikana laskea donitsin ”katossa” olevat kaiutinreiät, jotka on ympyrämuodossa, mistä tarvittaessa tulee hoitajan ohjeita. Pääsin lukuun n.130 jotain.. Kuvauksen jälkeen pääsin lähtemään ja menin kaupungille, nälkä oli koska ei ollut lupaa syödä ennen kuvausta. Lempi-sushipaikassani oli lounasaika, joten sinne siis. Sushia aamupalaksi, nam :). Parin tunnin kuluttua oli aika Peijaksen sairaalaan kallonkutistajalle. Rekolan asemalta on parin sadan metrin matka sairaalaan, junalla sinne. En koe jälkeenpäin ajatellen psykiatrisen sairaanhoitajan tuntia kovinkaan antoisaksi. Hoitajasta tuli kovasti mieleen hössöttävä tuttu rouva kotipaikkakunnalta, ja en mitenkään koe saaneeni terapeuttista apua, ehkä vika oli asennoitumisessa. Olin varsin vastentahtoisessa mielentilassa sinne matkustaessani.

Sairaalassa ollessani lääkäri hematologian osastolta soitti ja kertoi samanaamuisista verikoetuloksista. Neutrofiiliarvot, eli ne jotka hyvänä ollessaan pitävät flunssan loitolla, olivat laskeneet alle 0,5. Vertailun vuoksi: ennen ensimmäistä tiputusta ne olivat minulla 6,7. Tästä seurauksena karanteeni kotona ja seuraavan päivän sytostaattitiputuksen siirtyminen seuraavalle viikolle. 

Kuluneet pari päivää onkin mennyt ”rentoutuessa” sängyssä simpsoneita katsellen. Pieni tylsistyminen on käynyt välillä mielessä, varsinkin kun olen kuljettanut melkein kaikki askartelu-, käsityö- ja piirustusvärkit Ylihärmään. Tänä aamuna kävin verikokeessa, minkä tuloksista lääkäri soitti äsken. Neutrofiilit oli noussut 0,59, eli noususuunnassa joka tapauksessa, toivotti tervetulleeksi maanantaina hoitoon. Lääkäri kertoi myös PET-kuvasta, jonka tulokset olivat jo saapuneet. Imusolmukkeet oli pienentynyt ja muutenkin hoitovaste toivotunlainen(?). Ainoastaan toisessa keuhkossa näkyi jotain(?), minkä lääkäri tulkitsi tulehduksen aiheuttamaksi muutokseksi.  Onneksi ymmärrän aika harvan sanan sieltä täältä lääkärin puheesta, tieto kuulemma lisää tuskaa :).

En enää kulje ihmisten ilmoilla ilman huivia. Maanantaina melkein meinasin lähteä ilman, laitoin kovasti lakkaakin tukkaan, kunnes peilikuva kertoi julman totuuden päälaesta. Harjasin hiukset auki ja lakasta johtuen puolet päässä vielä olevista hiuksista jäi harjan piikkeihin. Sen jälkeen ainakin oli syy laittaa huivi päähän.

Tänä viikonloppuna on käsityömessut Seinäjoki-areenalla, jonne olisin hyvin mielelläni mennyt, vaikka mahdollisista sytostaateista olisikin kulunut vasta pari päivää. No, nyt ne jää väliin joka tapauksessa, kun olen täällä Vantaalla. Harmittavaa.