Tänäänkö se alkaa? Lompsin Peijaksen sairaalan sisätautien osastolle karsastellen muita kanssaihmisiä, jotka selkeästi sairastavat. Minähän olen täysin terve, käyn vain kuulemassa hematologilta, ettei TT-kuvassa näkynyt mitään poikkeavaa ja jatkan matkaani töihin. Mutta kun ei aina mene niin kuin elokuvissa. Aikaisemmin olin jo kuullut työterveyslääkärin mainitsevan röntgen-kuvassa näkyvästä ruokatorven laajentumasta, mutta en ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Lääkäri pamautti sen suoraan kasvojani päin: Sinulla tyttö todennäköisesti on lymfooma. Oireet viittaavat sellaiseen, on kutinaa, käytännössä koko vartalon peittävä ihottuma, kohonneet tulehdus- ja valkosoluarvot sekä röntgenissä ja TT-kuvissa näkyvät poikkeamat. Jälkeenpäin kun on tietoinen asiasta niin kyllähän tuossa kaulalla tuntee muutaman luumunkokoisen(!) imusolmukkeen.

Koko sen 45 minuutin ajan yritin kääntää asioita positiivisempaan suuntaan, kuten: ”eikös se kuitenkin voi olla hyvänlaatuinen se kasvain?” siinä kuitenkaan onnistumatta: ”ei, vaan pahanlaatuinen.” tai ”Kai sentään pystyn kulkea töissä hoitojen ajan?” ”Et. Et missään tapauksessa”, en millään ottanut ymmärtääkseni, että lääkäri puhui koko ajan syövästä ja sytostaattihoidoista. Sanat lymfooma ja solusalpaaja hämäsivät. Oireista päätellen hyvin todennäköisesti sairastan tautia nimeltään Hodgkinin lymfooma.

Leikin koko vastaanottoajan reipasta tyttöä, ei merkkiäkään surusta tai epätoivosta, taisi tohtori kysyäkin aionko töihin vielä samana päivänä, johon rehvakkaasti vastasin että tottahan toki, eihän tässä mitään hätää ole, yhtä tervehän minä olen kuin tännetullessanikin. Se taisi osittain iskeä tajuntaan siinä vaiheessa kun kävelin huoneesta ulos. Puristin pientä post-it-lappusta, johon lääkäri oli kirjoittanut taudin nimen, rintaani vasten ja kävelin pökerryksissä laput silmillä ulos sairaalasta. Onneksi ystäväni oli lähtenyt kuskiksi ja odotti autossa. Vasta kun ystäväni ihmetteli outoa ulosantiani ja kysyttyään mitä siellä sanottiin, hajosin palasiksi. Päädyin jättämään töihin menemisen toiselle päivälle ja suuntasin takaisin kohti kotia. Parin itkupuhelun jälkeen sain koottua itseni takaisin kasaan ja kaveri kysyi halukkuuttani lähteä leffaan, jotta saisin vähän muuta ajateltavaa. Pointsit kaverille!

Loppuilta meni jotenkin sumussa, ei muistikuvia.