Terveen paperit tuli aikoja sitten. Nyt pitäisi pysytellä 2 vuotta sisällä ja vältellä auringonottoa. Jos ette kerro kenellekään, niin kerron, että en ole oikein pystynyt pysyä tuon säännön rajoissa. Mä rakastan tuota aurinkoa! En voi käsittää ihmisiä, jotka valittaa liian kuumasta. Tai no voin, mutta itselleni ei tule sellainen mieleenkään. Mä voisin jäädä tänne kesään asumaan.

Kuukausi sitten olin huolissani kutinasta, joka oli alkanut taas toukokuussa; mielestäni samanlaista, mitä silloin vuosi sitten ennen hoitoja. Kävin tämän johdosta tt-kuvassa jo aikaisemmin kuin oli tarkoitus, mutta tulokset sieltä olivat puhtaat. Pitäisi vielä selvittää tämän kutinan syy, aika pirullista on.

Hassu jälkihuomio luustosta; kynnet tuntui pysäyttäneen kasvunsa lähes kokonaan hoitojen ajaksi ja nyt kun ne on kasvaneet taas, ne tekee nättiä aaltoliikettä paksuudessaan. Ja kuten parhaillaankin, aina kun kynnen kärjessä on vuorossa se ohut osuus, kynnen kärjet liuskostuu ja rapisee palasina lattialle pienestäkin kolhusta! Kyllä on itsestään huolta pitävän naisen mielestä rasittavaa!!

Kehittelen uutta blogia, ei missään nimessä tauteihin tai syöpään liittyvää :). Käsityöaiheista. Yritän pitää päivitystahtia siellä vähäsen tiuhempana. (niin ne lapset aina lupaa, kun haluaa hankkia uuden kissanpennun: Kyllä mä sen hoidan! Ihan varmasti! Ja lopputulema on, että 6 viikon päästä kisu (blogi) on unohtunut :). Lupaan ettei näin käy. Ihan varmasti! :D) Ilmoitan osoitteen täällä myöhemmin, kunhan saan sen aikaan.

 Tähän päivään en ole kuitenkaan selvinnyt ihan ehjin nahoin; Juhlistin tätä iloista tapahtumaa ystävineni 27.3 täällä Vantaalla, boolin ja iloisten ihmisten kera. Väsähtäneet soluni otti tästä nokkiinsa niin, että makasin viime viikon jälleen kuumeisena sairaalassa. Pikkuveli tyttöystävineen oli tälläkin kertaa paikalla, kaikista todennäköisin syy kohtaukselle on se että olen heille allerginen :). Tällä kertaa ehti kulua aikaa maanantaihin saakka, ennen kun heikko olo iski kesken kaupunkireissun, jopa jonkinlaisen horkan sai aikaan. Siispä taksilla Ruoholahdesta Peijakseen ja välittömästi vaaleanpunaiseen pyjamaan. Kuume ehti matkan aikana taas nousta 39,8 asteeseen ja jouduin jopa oksentamaan perille päästyäni. Uskon jälkimmäisen johtuneen siitä holtittomasta tärinästä ja vapinasta, joka oli ollut päällä pari tuntia, mitään vatsatautia en siis uskoakseni ollut saanut. Pääsin sairaalasta torstaina. Taaskaan mitään tarkkaa syytä en saanut, mistä kohtaus oli johtunut, muuta kuin että veriviljelynäytteestä oli löytynyt joku bakteeri, eli kyseessä oli bakteeri-infektio.

Lähdin pääsiäisenviettoon Ylihärmään pitkänäperjantaina.  Leivoin siellä pitkästä aikaa koko lauantaipäivän; maanantaina tuli lähisukua kahvittelemaan. Lauantai-iltana kävin ihailemassa perinteistä pääsiäiskokkoa; Verrattain aika pientä sellaista: isän ja sedän kahdestaan kokoamaa. Iiro-kisua oli ollut taas ikävä ja sinne se jäi nytkin, kun eilen tulin takaisin Vantaalle. Juoskoot nyt kesän siellä vielä metsästäen, kunhan uskaltaa taas ulos lumien sulettua.

Hiukset kasvaa! On jo n. sentin pituinen tasainen turkki. Samaa maantien-/hiirenharmaata hiusta se on kuin ennenkin, vaikka monet olivat puhuneet että se voi kasvaa ihan erivärisenä ja paljon paksumpana takaisin. Eipä tunnu oikein kiharallekaan taipuvan, niin kuin joillakin ”onnekkailla” potilailla. Pyh, sanon. Vähänkö harmittaa. Työkaverit olivat keränneet ja lahjoittivat lahjakortin Ruoholahtelaiseen kampaamoon/kauneushoitolaan, kiitos lämmin vielä kaikille osallisille! Nyt jos tätä lukee joku kampaaja tai muu asiasta tietävä, kertoisitko pystyykö hiustenpidennyksiä laittamaan ihan lyhyisiin hiuksiin, käytännössä ei vielä minkään pituisiin, vai täytyykö oma tukka olla tietyn pituinen? Haaveilen töihin paluusta toukokuun alussa, enkä usko että tätä hiuksisto ehtii kasvaa kolmen viikon aikana niin paljoa, että viitsisin paljain päin kuljeskella julkisesti. Tässä tapauksessa huivi ja tekotukka saavat jatkaa pestiään. Jos pidennykset ei onnistu tällaiseen, käyn laittauttamassa  muovikynnet :).

Muita ulkonäköön liittyviä uutisia: Olen huomannut hoitojen aikana kaulan ja dekolteen alueen laikuttuneen maksaläiskistä ihan kirjavaksi :(. Toivottavasti lähtevät pois, avokauluksisia puseroita ei ole kovin nättiä pitää.

Katsoin viime viikolla sairaalassa ollessani telkkaria enemmän kuin moneen kuukauteen yhteensä. Tv-tarjonta sisälsi mm. 45-minuuttia-ajankohtaisohjelman, joka kertoi uudesta ”kauneus tarttuu”-kampanjasta. Helsinkiläinen Bottega Verde-kauneushoitola järjestää naispuolisille syöpäpotilaille Raili Hulkkosen johdolla ilmaista meikkausopastusta ja opastaa myös peruukin hankinnassa, mikäli sellainen on ajankohtaista. Varasin paikkaan ajan heti seuraavana aamuna, ylihuomenna on aika sinne puolelta päivin. Puhelimessa palvelu oli ainakin kiitettävän mukavaa. Minua nimenomaan on häirinnyt se, että kulmakarvat lähtivät melkein heti hoitojen alussa, ja sen huomaa naisessa paljon nopeammin ja selvemmin kuin esimerkiksi hiusten lähdön. Pään voi sentään peittää peruukilla tai huivilla. Mielenkiinnolla menen kuulemaan miten kyseisen vaivan pystyy korjaamaan tai ohittamaan. Ne joille asia on ajankohtainen, kannattaa käydä tutustumassa www.kauneustarttuu.com  

Seuraava kontrolli on 16.4, TT-kuvaus Peijaksessa, namnam-anis-litkua edeltävä iltana jälleen, jei!

2 abvd-hoitoa jäljellä, tarkemmin sanoen viimeiseen hoitoon on aikaa 2,5 viikkoa, lasken jo tunteja. Viimeksi hoidossa ollessani jälleen kerran tenttasin lääkäriltä kuvausten tuloksia, siten kuin ne selitettäisiin 5-vuotiaalle, eli käytännössä ihmiselle, joka ei ymmärrä lääketieteen termistöstä hölkäsenpöläystä. Ihan oikeasti en pyytänyt lääkäriä selittämään asiaa kuin 5-vuotiaalle, mutta takaisin toimistostaan päiväosastolle tultuaan hän oli piirtänyt paperilappuselle pari halkaisijaltaan 1-2cm pyöreää mollukkaa ja viisasi sormella, että ”katsohan, näin isoja imusolmukkeita siellä välikarsinassa näkyi viimeksi”. Ok, tämä selvensi tyhmälle. Ehkä juuri ja juuri olisin ymmärtänyt asian suusanallisestikin. Jatkoi vielä: viimeisimmässä PET-kuvauksessa ei enää ole näkynyt aktiivista syöpäkudosta, eli ymmärsin että sellaista, mikä jatkaisi kasvamistaan, ei ole ollut jäljellä enää moneen kuukauteen. Hmm.. Jos tätä lukee joku hoitoalan ammattilainen, saapahan ainakin makeat naurut, minä en nimittäin vieläkään melkein 8kk sairastamisen jälkeen hallitse tai ymmärrä näitä asioita =). Wikipedia ei opeta aiheesta ollenkaan riittävän kattavasti tai ymmärrettävästi.

Jäin viime hoidon jälkeen Vantaalle, koska olin lukenut facebookista naapurin lapsilla jylläävästä noro-viruksesta. Meille kotiin se ei ainakaan toistaiseksi ole ymmärtääkseni ehtinyt, mutta ajattelin jättää ottamatta riskiä. Se oli hiukkasen turhaa, sillä jonkinmoisen oksennustautipöpösen olin kuitenkin saanut jostain napattua viime tiistaille ja kulutin aamupäivän posliinia halaillen. Soitin hoitajalle ja kysyin mikä on käytäntö oksutautitapauksissa. Yli 38C:n kuumeessahan täytyy aina lähteä päivystykseen. Tämä tauti päästi minut kuitenkin tällä kertaa sen verran helpolla nopeasti, ettei tarvetta päivystykseen ollut lähteä.

Tämän vuoden puolella olen viettänyt suhteellisen vähän aikaa Ylihärmässä. Kunto on selkeästi ollut hoitojen jälkeen parempi, mitä alkuaikoina. Tai ehkä se vaan tuntuu siltä. Kun olen jäänyt Vantaalle, ruoka ym. perustarpeet ei tulekaan valmiina nenän alle vaan niiden eteen täytyy itse olla aktiivinen heti hoitopäivästä lähtien. Vanhempien luona tulee helposti laiskistuttua vielä jopa enemmän kuin täällä ja se ei tee kunnolle ja ololle missään tapauksessa hyvää vaikka tuntuukin, ettei jaksaisi tehdä yhtään mitään. 

Jotain uutta viimekertaiseen! Ajoin harvat hiukset lopulta pois 2,5 viikkoa sitten maanantaina. Illalla yksin Vantaalla ollessani kyllästyin niihin ja otin keittiösakset ja lady shaverin kauniiseen kätöseen.  Peiliin katsominen ei sen jälkeen ole tuntunut kovin mukavalta ja peruukki on viimeinkin päässyt tehokäyttöön. Nyt ne on jo n. 4mm pitkät, ei tunnu enää ihan niin pahalta..

Kaikki hyvät tv-sarjat on tullut koluttua läpi, mm. house, big bang theory, täydelliset naiset, south park ja simpsonit. Aika ei kulu enää Millään! Otan ilolla ehdotuksia vastaan. Olen alkanut Spotifyn suurkuluttajaksi. Hankin jopa Premium-jäsenyyden, pystyn kuuntelemaan sillä offline-tilassa musiikkia jopa sairaalassa ja kävellessäni ulkona puhelimen kautta, ja mikä parasta; ilman mainoksia. Aivan ylivoimaisesti yksi internet-ajan nerokkaimmista keksinnöistä, en osaa edes tarpeeksi hehkuttaa!

Minen vaa millää enää jaksais tätä! Tahron takaasi töihin!!

Ja tältähän minä virallisesti näytän nykyään 8D

Nukuin yhden yön päivystysosastolla ja sunnuntaina minut siirrettiin sisätautiosastolle, tuttuun paikkaan: siellä vietin yön silloin, kun sain ensimmäistä kertaa sytostaatteja. Kuume jaksoi pysyä korkeana, panadol ja panacod kuitenkin aika hyvin pitää se aisoissa. Tänään, tiistaina lopulta sain luvan lähteä kotiin. Olisivat pitäneet kauemminkin tarkkailtavana, mutta ikävä omaa jenkkisänkyä kohtaan oli jo noussut liian korkeaksi. Nyt kotiin tultua, onhan se mielessä käynyt, että olisi voinut valita järkevämminkin. Varsinkin kun kuume ei vieläkään ole antanut täysin periksi. Pysyy sentään reippaasti alle 38 koko ajan. Otan rauhassa ja katson leffoja ja makaan sängyssä. Ja lähden kyllä takaisin päivystykseen jos tilanne muuttuu! Eiköhän se tästä..

Viime viikon TT-kuvauksen tulokset tuli eilen: hoidot jatkuu :(.Vielä 2 ABVD-kuuria, eli 4 hoitokertaa. No, kyllähän sen melkein arvasi ja sillä mielellä lääkärikin kehotti odottamaan vastausta. Ensi viikon tiistaina sitten taas.

Nyt täydellisten naisten ja Housen pariin =)

12 sytostaattihoitoa, eli 6 ABVD-kuuria on nyt käytynä läpi. Alusta asti olin odottanut tätä hetkeä ikään kuin päätepisteenä, tämän jälkeen olisi ollut muka mahdollista alkaa valmistautumaan takaisin ihmisten pariin liittymiseen. Varsinaista takapakkia ei ole tullut, ehkä alusta asti lievää väärinymmärrystä ollut ilmassa vain; lääkäri kehotti valmistautumaan henkisesti siihen, että todennäköisesti hoidot jatkuvat 8 ABVD-kuurin verran, eli vielä 4 tiputuksen verran. Kyllä osaa syödä naista! Vaikka hyvin todennäköisesti on kyse myös siitä, etten odota liikoja ja tipahda pilvilinnasta jos hoidot jatkuvatkin. Ensi torstaina on TT-kuvaus Peijaksessa, taas sitä ”ihanaa” aniksen ja sairaalanmakuista litkua puoli litraa juotavana edellisenä iltana :(. Kuvauksen tulokset kuulen 25. päivä, maanantaina. Jos hoidot jatkuvat, seuraava päivä eli 26.on jälleen merkitty hoitopäiväksi.

12 ”krapulan” aikana on tullut opittua jaottelemaan eri oirepäivät erilleen hoidon jälkeen(oireet toki oli alkuaikoina voimakkaammat, mitä nykyään): Hoitopäivänä + 1 päivänä hoidon jälkeen kroppa on ilmiselvästi jonkinlaisessa shokkitilassa, olo on kuin vastapaistetulla possumunkilla, mitään paikkaa ei kuitenkaan sanottavasti särje kovin pahasti. Jotenkin epätodellinen olo, jossa kaikki nopeat liikkeet ja muut ovat mahdottomia. Siitä seuraavat n.3 päivää ovat pahimmat, joka paikkaa särkee ja koska pahoinvointilääkitys on vain 3 ensimmäiseksi päiväksi, huono olo puskee voimakkaana. Sitten ollaankin viikonlopussa: Kanyylikäsi (eli se käsi, missä se tippalaite oli 5 päivää sitten) tulee lauantain ja sunnuntain välisenä yönä (eli ensi yönä :() aivan ta-jut-to-man kipeäksi ja pysyy kipeänä 5 päivää. Ei mitään arvioita; tarkasti laskettuja ja aina paikkansa pitäviä aikamääreitä. Aika kummallista. Käsikivun kanssa aika tarkasti samoille päiville ajoittuu myös armoton vitutus (sorry)poikkeuksetta, se tekee näistä päivistä siten kuitenkin ehkä kaikista kurjimpia. Päänsärky saattaa olla osallisena myös aiheuttamaan edellä mainittua. Sunnuntain aikana suusta häviää viimein öklömaku, joka mahdollistaa kaiken hyvä natustamisen jälleen.

Otin peruukin lopulta käyttöön! Ylihärmässä ei ehkä riitä pokka laittamaan päähän, liikaa tuttuja, mutta täällä Vantaalla, jossa kukaan ei tunne, voi helposti asioida Kelassa ja maitokaupassa se päässä. Se kyllä kutittaa ja nyt kuntoni romahdettua, kun muutenkin hikoan kuin possu, oma tukka on ihan märkä aina kun pääsen kotiin. En siis ole saanut omaa kuontaloa ajettua siiliksi vieläkään. Nyt se on jo aikamoisen hirvittävä näky!

Tässä siis tekotukka^

Päivitystahdissa pysyäkseni, en todennäköisesti tule palaamaan kirjoituspöydän ääreen ennen tuota maagista 25. päivää. Itse ainakin pidän kaikki peukut ja isovarpaat pystyssä hoitojen loppumisen puolesta. 

Päätä särkee kamalasti ja flunssankin oireita, en JAKSA oikolukea :D. Korjaan virheet joskus...

Tänään aamulla kävin terveysasemalla verikokeessa, kuten rutiiniksi on jo muodostunut. Myöhemmin päivällä lääkäri soitti ja kertoi verikoetulokset, jotka olivat olosuhteisiin nähden ok:t ja iloisesti jälleen toivotti huomenna tervetulleeksi hoivaan sisar hento valkoisten. Luin hetki sitten omia kirjoituksiani elokuulta ja täytyi päästää ääneen hörähdys; Todellakin innoissani odotin pääseväni ensimmäisellä kerralla sytostaattihoitoihin! Mitä on mielessä silloin liikkunut? En toki voinut tietää mitä tuleman pitää. Nyttemmin se innostus on muuttunut puuduttavaksi vastentahtoisuudeksi. Palautuminen hoidosta on lyhentynyt ehkä parilla päivällä, mutta edelleen kevyesti viikon verran saa valvoa ja hikoilla yöt ja uikuttaa ja nappailla panacodeja päivät. Myös Neupogenin, eli valkosolujen kasvutekijän pistäminen on käynyt ajankohtaiseksi pari kuukautta sitten, kerran tai pari hoitojen välillä. Ensimmäisellä kerralla mamoilin ja ajoin Ylihärmän terveyskeskukseen pistettäväksi, sen jälkeen olen hoitanut homman itse ilman sen kummempia vinkumisia. Vatsamakkarasta reippaasti kiinni ja piikki käteen -> läskiin. Olen myös havainnut ettei vatsan alueella edes ole kovin tarkkoja hermonpäitä, ei se pistäminen tunnu missään. Tämän lääkkeen kohdalla valtion avustus käy konkreettisesti ilmi tavalliselle maan matoselle, valmiste maksaisi ilman oikeanlaista kela-korttia 530€, kuitenkin pulitan paketista vaivaisen 3€. Kiitos tästä kai kuuluu luonnollisesti veronmaksajalle.

Olen tässä tuumaillut… Ehkä se terapia tämän hoitokauden päätteeksi ennen työelämään siirtymistä ei olisikaan niin pahitteeksi. Täytyisi vain löytää sopiva terapeutti. Olen huomannut omassa itseluottamuksessani huomattavia muutoksia ja tällä hetkellä töihin paluu lähinnä hirvittää. Olen myös vakuuttunut, että syöpähoitojen läpikäyminen ihan yksin ilman yhtä ja tiettyä tukihenkilöä on lähes ylitsepääsemätöntä niin, että maaliviivalla sekä kroppa että pää ovat 100% mukana. Mielessäni käytän tästä esimerkkinä naispotilasta, jolla on puoliso, jolle avautua ja purkaa kaiken paskan päästään aina kun siltä tuntuu. Itselläni ei puolisoa ole, kuten jo aikaisemminkin on käynyt ilmi ja samat asiat myllertää päässä kuin kenellä tahansa syöpäpotilaalla. Aistin tässä dilemman. Välit kotona toki ovat lämpimät, mutta vanhemmillani ja sisaruksillani on omatkin päivittäiset murheensa ja rutiininsa, joten en viitsi päivittäin valittaa samoista asioista.

Taksi aamuksi – check, eväät sairaalaan – check, Emend (kallis pahoinvoinninestolääke) haettu apteekista – check, pizza odottamassa jääkaapissa – check. Mikään ei maistu paremmalle heti sytostaattien jälkeen kuin rasvainen ja suolainen krapularuoka =). Onneksi pahoinvoinninestolääkkeet mahdollistavat yleensä syömisen hoitopäivänä. Ja onneksi joululahjat on hommattu kaikille! Voisi muuten mennä turhan tiukoille, hyvä jos ehdin palautua takaisin ihmiseksi ennen joulua.

Ja se on menoa taas… 

hmm.. Missäs mennään? Nyt voi sanoa jo ihan reippaasti että voiton puolella! Takana on 9 tiputusta, eli 4,5 ABVD-kuuria, edessä vielä joko 3 tai 7 tiputuskertaa. Voi melkein jo alkaa laskea päiviä, tammikuun 12. tai maaliskuun 9. päivän jälkeen tämä rupeama on historiaa! Vielä ei kuitenkaan ole matka kauppaan ostamaan ilmapalloja ja serpentiiniä, vielä on jäljellä ainakin 9 pahoinvoinninestolääkettä, lukemattomia verikokeita ja muita pistämisiä ja vähintään yhteensä 3 viikkoa zombie-eloa. 

Pari viikkoa sitten, eli kahdeksannen tiputuksen jälkeen oli TT-kuvaus, oikeaan suuntaan ollaan edelleen menossa. Viimeksi sairaalassa käydessäni kysyin lääkäriltä, olisiko minulla itselläni mahdollisuutta nähdä itse konkreettisesti kuvista, miten edetään, mutta siihen lääkäri totesi, ettei itsekään osaa tulkita tietokonetomografiakuvia, eikä näin ollen osaa niitä minullekaan esitellä. Kuvat tulkitsee asiaan perehtynyt röntgenlääkäri, joka sitten antaa lausuntonsa minua hoitavalle lääkärille. Harmittavaa. Ihan varmasti saisi lisää puhtia tähän lumessa rämpimiseen, kun näkisi itse että ne pahoinvoinnit ja kolotukset ovat oikeasti oire jostain paremmasta, kuten syöpäsolukon kutistumisesta.

Hassua ajatella, että kun hoidot alkoivat, oli elokuu ja ulkona helteet ja valitin kuinka inhottavaa on syödä vadelmia suoraan pensaasta kun suu on kipeä ja kuin haulikon jäljiltä. Nyt ulkona on alkamassa paukkupakkaset ja jouluun on puolitoista viikkoa. Olen kuluttanut elämästäni kohta kokonaisen puoli vuotta tämän asian hoitamiseen! Se on nuoren, joka ei oikeasti ole vakiintunut vielä minkäänlaiseen elämäntilanteeseen, elämässä todella pitkä aika. Syksyllä saattoi mielessä jopa käydä ajatus, että ehkäpä tämä on elämässäni välivaihe, jonka jälkeen on valmis ponnistamaan entistä korkeammalle ja lopultakin sängyssä maatessani päässäni syttyisi hehkulamppu ja tajuaisin mihin haluan pyrkiä elämässäni tämän jälkeen. Sitä lamppua odottelen edelleen. Lähinnä toivon, että viimeisimmässä työpaikassani oltaisiin suopeita ottamaan allekirjoittanut nöyränä takaisin.

Hiukset on lähteneet päälaelta nyt sen verran, että ne vaatisi sen viimeisen niitin: kokonaan poisajelemisen. Ei toivoakaan, että kehtaisin lähteä viemään roskia ulos ilman päähinettä. Peruukki tosin saanut edelleen pysyä laatikossaan. Ajatus tuntuu liian makaaberilta laittaa se päähän ja kävellä sen näköisenä ihmisten eteen jotka tuntevat minut punatukkaisena. Kaikki tietävät minun silloin käyttävän peruukkia. Se vaan ei olisi luonnollista.

Tällä hetkellä olen Vantaalla. Kävin moikkaamassa torstaina ystävääni Tampereella, josta jatkoin matkaani tänne. Ensi tiistaina on vuorossa 10. tiputuskerta, jonka jälkeen matkustan todennäköisesti junalla Ylihärmään joulunviettoon. 

Olen nyt sunnuntain iloksi kuunnellut edesmenneen itävaltalaisen kapellimestari Herbert Von Karajanin tuotantoa ja mielenkiinnolla kuunnellut samoja kappaleita orkesterin esittämänä, joita itse jankkasin teini-ikäisenä poikkihuilulla satoja kertoja ennen soittotuntia (hih, äitillä voi olla tähän sanomista =). Saatoin olla myös aika laiska soittoläksyjeni kanssa). Soitin sitä aikoinani n. 10 vuotta musiikkiopistossa. Harmikseni se harrastus on jäänyt sittemmin unholaan, mutta nyt voisin naapurieni "iloksi" käydä kaivamassa huilun laatikosta ja koittaa saanko siitä vielä ääntä =).

Toissakerralla sytostaattien antopäivää jouduttiin siirtämään liian alhaisten valkosoluarvojen takia ja siitä seurauksena nyt ”vakituinen” sytopäivä on tiistai, tämän viikon tiistai viimeksi. Menin Vantaalle sunnuntaina, kävin verikokeessa maanantaina ja vanhemmat saapuivat tiistaina hakemaan sairaalasta. Keskiviikkona ajeltiin takaisin Pohjanmaalle. Olo oli tällä kertaa eittämättä paras tähän astisista. Muina kertoina olen sairaalasta kotiin päästyäni nukkunut seuraavaan aamuun, tällä kertaa nukkumattia sai odotella aamun tunneille. Jotkut valittaa kortisonin aiheuttavan levottomuutta ja unettomuutta. Viimeinen aine mitä suoneen lykätään, on juuri kortisoni, mutta hoitaja on sanonut määrän olevan niin pieni, ettei sillä pitäisi olla sivuvaikutuksia.

Keskiviikkonakin olo oli vielä mitä parhain, mikä on totutusta poikkeavaa. Pikkuveli oli pyytänyt, että kävisin ostamassa hälle Nintendo Wiin vanhasta työpaikastani. Jos vaikka saisin vielä käytettyä vanhoja suhteita ;). Huonosti kävi sen suhteen. Siispä ennen kotimatkaa pyrähdimme Ruoholahteen, minä kuskina. Katsoin olevani varmin kuski mukana olevista henkilöistä pääkaupunkiseudun liikenteeseen kaikesta huolimatta :-). Vanhat työkaverit nähdessäni tuli ihan kauhea ikävä takaisin töihin. Enpä kovin äkkiä olisi tätäkään osannut arvata. Tosin ikävä taitaa rajoittua lähinnä työkavereihin, toisin kuin työtehtäviin.

Loppuviikko on mennyt suurimmaksi osaksi nukkuessa tai muuten horroksenomaisessa olotilassa. Nyt särkee päätä. Kovasti. Täytyisi kai käydä haistamassa ulkoilmaa. Äh, ja paino nousee räjähdyksenomaisesti koko ajan! Syömisellä ei ole mitään rajaa. Vingahdin viimeksi tiistaina kun punnittiin paino, johon hoitaja vastasi että nyt hoidetaan ensin tämä syöpä pois ja sitten mietitään painoa. Ei lohduttanut yhtään! Oloasuhousutkin alkaa kinnaamaan vyötäröltä, ei ole kivaa. Farkkuja en ole viikkoon edes kokeillut.

Keskiviikkona olin PET-kuvauksessa Meikussa. Aamulla ensin verikokeeseen, jonka jälkeen 50 minuutin aamutorkut käytävän varrella pedissä samalla kun radioaktiivinen sokerijohdannainen etsii paikkoja kehossa ja sen jälkeen sukellus kahteen donitsiin. Kuvausaika oli 20 minuuttia, jonka aikana täytyi pysyä täysin paikoillaan liikkumatta. Ehdin sinä aikana laskea donitsin ”katossa” olevat kaiutinreiät, jotka on ympyrämuodossa, mistä tarvittaessa tulee hoitajan ohjeita. Pääsin lukuun n.130 jotain.. Kuvauksen jälkeen pääsin lähtemään ja menin kaupungille, nälkä oli koska ei ollut lupaa syödä ennen kuvausta. Lempi-sushipaikassani oli lounasaika, joten sinne siis. Sushia aamupalaksi, nam :). Parin tunnin kuluttua oli aika Peijaksen sairaalaan kallonkutistajalle. Rekolan asemalta on parin sadan metrin matka sairaalaan, junalla sinne. En koe jälkeenpäin ajatellen psykiatrisen sairaanhoitajan tuntia kovinkaan antoisaksi. Hoitajasta tuli kovasti mieleen hössöttävä tuttu rouva kotipaikkakunnalta, ja en mitenkään koe saaneeni terapeuttista apua, ehkä vika oli asennoitumisessa. Olin varsin vastentahtoisessa mielentilassa sinne matkustaessani.

Sairaalassa ollessani lääkäri hematologian osastolta soitti ja kertoi samanaamuisista verikoetuloksista. Neutrofiiliarvot, eli ne jotka hyvänä ollessaan pitävät flunssan loitolla, olivat laskeneet alle 0,5. Vertailun vuoksi: ennen ensimmäistä tiputusta ne olivat minulla 6,7. Tästä seurauksena karanteeni kotona ja seuraavan päivän sytostaattitiputuksen siirtyminen seuraavalle viikolle. 

Kuluneet pari päivää onkin mennyt ”rentoutuessa” sängyssä simpsoneita katsellen. Pieni tylsistyminen on käynyt välillä mielessä, varsinkin kun olen kuljettanut melkein kaikki askartelu-, käsityö- ja piirustusvärkit Ylihärmään. Tänä aamuna kävin verikokeessa, minkä tuloksista lääkäri soitti äsken. Neutrofiilit oli noussut 0,59, eli noususuunnassa joka tapauksessa, toivotti tervetulleeksi maanantaina hoitoon. Lääkäri kertoi myös PET-kuvasta, jonka tulokset olivat jo saapuneet. Imusolmukkeet oli pienentynyt ja muutenkin hoitovaste toivotunlainen(?). Ainoastaan toisessa keuhkossa näkyi jotain(?), minkä lääkäri tulkitsi tulehduksen aiheuttamaksi muutokseksi.  Onneksi ymmärrän aika harvan sanan sieltä täältä lääkärin puheesta, tieto kuulemma lisää tuskaa :).

En enää kulje ihmisten ilmoilla ilman huivia. Maanantaina melkein meinasin lähteä ilman, laitoin kovasti lakkaakin tukkaan, kunnes peilikuva kertoi julman totuuden päälaesta. Harjasin hiukset auki ja lakasta johtuen puolet päässä vielä olevista hiuksista jäi harjan piikkeihin. Sen jälkeen ainakin oli syy laittaa huivi päähän.

Tänä viikonloppuna on käsityömessut Seinäjoki-areenalla, jonne olisin hyvin mielelläni mennyt, vaikka mahdollisista sytostaateista olisikin kulunut vasta pari päivää. No, nyt ne jää väliin joka tapauksessa, kun olen täällä Vantaalla. Harmittavaa.